Sivut

tiistai 21. maaliskuuta 2017

keskustelua pään sisällä

Hih, onpa mulla taas otsikko tekstille 😜
Mutta sitäpä minä tässä teen, keskustelen itseni kanssa kun isommat lapset opiskelevat innokkaasti koulunpenkillä ja pienin nukkua tuhistelee rattaissa ja yksi läksi mummoa viihdyttämään. (pirskatti, se asuu melkein siellä...)

Mä väittelen itseni kanssa huomisesta.
Huominen on jännä päivä. Mulle tuntuu kaikki päivät, jolloin tapahtuu jotain tavallisesta poikkeavaa, olevan jänniä. Ehkä tää pitkä jakso kotona oloa pienten kanssa saa taas aikaan jonkinlaista erakoitumista.
Huomenna siis tapaamme jälleen tämän lastensuojeluilmoituksen merkeissä. Tällä kertaa on siis minun ja tytön haastattelun vuoro.
Nyt mä täällä väittelen itseni kanssa että haittaako, että meillä näyttää tällä hetkellä (äläpä huijaa, lähes aina siis) todella sekaiselta kotona. Moitin itseäni jo tuosta ajattelusta, miksi mun pitäisi miettiä mitä toiset miettii meidän kodista. Jos me viihdytään täällä, vaikka mikään ei ikinä löydä paikkaansa ja lehtipinot valtaavat pöydät, lattiat on kuorrutettu leluilla, puhtaat pyykit lojuvat luvattoman kauan koreissa odottaen viikkaajaa ja lapset kiljuu vuoronperään jonkun vaatekappaleen perään joka sitten pyykkikorin pohjalta löytyy. Puhumattakaan sitten äitin ja isin harrastevälineistä, ehkä parempi ettei niistä sen enempää, koska varsinkin äitin ompeluharrastus pursuaa himpan ompeluhuoneen ulkopuolellekin. Kun ei vaan huvita. Jos joskus on hetki aikaa istahtaa ja hengähtää niin sen hetken mieluiten käyttää just siihen hengähtämiseen, eikä säntäile hoitamaan kaikkia tekemättömiä töitä. Niin valitettavaa kun se onkin, työt ei lopu tekemällä. Siinä varmaan päällimmäinen syy mun laiskuuteen. Ja kyllähän mä teen kotitöitä, sen verran kun koen pakolliseksi viihtyvyyden kannalta. Ja mitä enemmän lapsia, sitä enemmän katson sormien läpi ja menen sieltä mistä aita on matalin. Eikö se ole pääasia että antaa lapsille huolenpitoa ja rakkautta. Se, että joka päivä saa ruuat syödäkseen, on koti, jossa välitetään, on puhdasta vaatetta (vaikka niitä joutuu ruttuisina etsimään korista itse), eikö se riitä että perusasiat on kunnossa.
 No, siten tulee esiin jäkättäjä minä, eihän tänne nyt ketään kehtaa sisälle päästää. Mitä nekin aattelee, eikö täällä koskaan siivota, millainen äiti tuokin on. Hetken koitan raivata hiki päässä leluja paikoilleen ja järjestelen pöydiltä kaatuilevia lehtipinoja ja murheellisena pähkäilen millä mä piilotan äkkiä kaiken pois näkyviltä.
Onneks taas melko pian väsähdän ja kysyn itseltäni uudestaan että miksi?? Miksi toisten mielipiteillä on niin väliä. Oma perhe, omat rakkaat, niillä on.
Ja nythän selvitetään juuri sitä, miten meillä menee, miten tytöllä menee. Ja onneksemme voin iloisena todeta, että meillä menee aikast hyvin.
 Mutta joskus mä haluaisin päästä niin syvälle tuonne ajatusteni uumeniin että ymmärtäisin itseäni, mistä kumpuaa tuo omituinen ajatus että pitää aina miettiä mitä muut ajattelee minusta, meistä, kaikesta.

Jos menisin vaikka levittämään lisää ompelujuttuja ympäri taloa. Ompeluksiakin on valmistunut tasaiseen tahtiin, mistä vaan löytyisi intoa kuvata niitä tänne. Instagram on mulle nyt uusin tuttavuus (joo,olen vähän nihkee ollut lähtemään tällaisiin) ja sinnehän on niin näppärä kännykällä napsaista kuvaa ompeluista että tämä blogi tahtoo jäädä väkisinkin toissijaiseksi. Joku päivä ehkä repäisen ja laitan tännekin kuvia :)

perjantai 3. maaliskuuta 2017

mietteitä, mietteitä

Joskus kun oikeasti olisi aikaa kirjottaa, sillon, juuri sillä hetkellä, kun joku ajatuksen tynkä seikkailee pään sisällä, niin ihan oikeasti mullakin voisi olla ihan fiksuja ajatuksia. Mutta yleensä ne ajatukset tulee yöaikaan, kun pitäisi nukkua mutta joku pieni ihminen on päättänyt omia äitin unileluksi ja pitää tiukasti, välillä jopa hampaillaan tisusta kiinni, muutoin äiti saattaisi jopa kääntää kylkeä. Ja aamulla kun kello soi herättelemään koululaisia kouluun, tai kun pienemmät prinsessat iloisina herää, on ajatukset karanneet jo jonnekin kauas tai niitä on niin paljon että siitä sekamelskasta ei ota enää selkoa.

Väsymys, totaalinen väsymys. Enkä oikein varmuudella osaa sanoa onko se syy, vai seuraus siihen että mä olen sairastanut nyt urakalla. Voimat ei tahdo oikein palautua. Olin keuhkokuumeessa. Vahvasti uskoin että kyllä sillä kuurilla paranen hetkessä minkä määräsivät vielä suonensisäisen antibioottihoidon päälle. Pitäisi kai osata nöyränä odottaa että ehtii parantua eikä odottaa supervoimia heti kuurin jälkeen. Olen taas jossain flunssassa.pah, pah ja vielä kerran pah!!

Äitin sairastaminen meidän perheessä on ihan nounou. Nuorimmainen ei hyväksy ketään muuta hoitajakseen. Enkä voi sanoa että isommat lapset olisivat innokkaana rynnänneet auttamaan kodin hoitamisessa tai pienempien hoidossa tai että olisivat huolehtineet edes omista syömisistään. Mies taas ei ollut sitäkään vähää avuksi. Onnea on mummot jotka kyllä auttelivat arjessa.

Sitten, tämän kaiken sairastelun ja univelkaantumisen murjomana, on mun äitinä jaksettava pitää kaikista viidestä rakkaasta lapsosestani huolta niin fyysisestä kuin psyykkisestä puolesta.
Kun kolme lapsista on enemmän tai vähemmän murrosiän myrskyissä seilaavia niin välillä tahtoo olla se psyykkinen puoli koetuksella, niin lapsilla kuin äidilläkin. Mutta tässä me ollaan, elossa ja terveinä, ainakin melkein.

Erityisen paljon huomiota on vienyt 13 vuotiaamme, josta siis oli tehty lastensuojeluilmoitus.
Melkoiseen pyöritykseen joutuu kuulkaa perheet tällaisissa tilanteissa. Eikä siinä riittämiin että se aiheuttaa paljon huolta perheessä, se tuntuu lisäksi kuuluvan vähintään puolelle kylää. Ja tottakai sitä kun kaffipöydässä päivitellään niin syitä yritetään keksiä vanhemmista, tai vähintään lähipiiristä ja lapsi leimataan samantien ongelmanuoreksi ja hulluksi ja diagnosoidaan hälle ties mitä sairauksia. Yritäppä siinä kasvaa aikuiseksi ja oppia elämästä. Ja lapsi väsyy ja lapsen kuva itsestään vääristyy.
Toista se oli sillon kun itse olin nuori. Hölmöiltiin sitä silloinkin, vaan eipä siinä, jos ei vanhemmat saanut tietää, ja harvoin sai. Niin sitä aikuisiksi tultiin ja virheistä opittiin, ihan itse omatoimisesti, ilman että joka niksahduksesta oltiin psykologilla tai apteekin luukulla hakemassa lääkkeitä ahdistukseen, masennukseen ja mihin milloinkin. Jos nuortenillassa nyt satuin nukkumaan humalassa, ei siitä kotiin soitettu tai tehty lastensuojeluilmoitusta vaan käskettiin lompsia pois. Juominen ei vielä meillä ole tytöllä ollut ajankohtainen mutta en yhtään epäile etteikö sitäkin tule kokeilemaan ja uskon että useaan otteeseen vieläpä. Eikä meillä tietenkään sellaista hyväksytä mutta ei se suuresti yllättäisikään, Enemmistö nuorista sitä tekee, niin nykyisin kuin silloin kun itse olin nuori. osa enemmän, osa vähemmän. Moni ihmettelee että mikä sitä nykynuorisoa vaivaa kun yhdellä jos toisella on jotain ongelmaa, mun mielestä ongelmia on ihan samaan malliin kuin ennenkin. Ongelmista on tullut muoti-ilmiö ja ongelmilla nuori saa osittain tarpeettoman paljon huomiota juuri sillä ei toivotulla käyttäytymisellä. Pitäisi vetää raja johonkin, mikä on aitoa välittämistä ja mikä liiallista holhoamista.
Minä välitän lapsistani, mutta haluan että oppivat käyttämään omaa päätään ja selviävät elämästä, niin ylä- kuin alamäistäkin. Apu on joskus tarpeen ja tervetullutta ja joskus tarvitaan lääkitystä ja jollain on joskus isoja ongelmia mutta kun ei tehtäis KOKO nuorisosta mieleltään sairaita.

Tänään kolahti postilootaan lapsen maailma lehti. enhän mä sitä ehtinyt kuin selaamaan mutta tutkittua tietoa sivulla oli lastensuojelun kiireet jatkuvat juttu, joka pisti silmään."alati kasvavat asiakasmäärät, lainsäädännön ja tilastoinnin muutoksilla voi olla osuutensa asiaan".ne kaksi jäi koko tekstistä mieleen minulla.
on perheitä, joissa apua todella tarvitaan mutta eivät osaa tai halua apua hakea ja perheitä, jotka osaavat hakea apua kun sitä tarvitaan.kun nämä saataisiin erotettua toisistaan, vähenisi kiireet lastensuojelulla ja oikeassa hädässä olevat ehtisivät ajoissa saada apua.
Ja kyllä meilläkin tyttö jatkaa psykologin tapaamisia niinkuin kävi jo ennen lastensuojeluilmoitusta. Koska haluan että tytöllä on mahdollisuus luottamuksellisesti jutella asioistaan myös ulkopuolisen aikuisen kanssa ja voi ehkä saada sieltä tukea itseluottamuksen kasvattamiseen ja asioiden käsittelyyn. Vaikka toki parhaani yritän tehdä jatkossakin kasvattaessani lapsiani ja antaessani heidän kasvaa ja oppia, maalaisjärjellä :)
Vaikka tekstistä sai melko ankean kuvan meidän perheestä, on meillä yleensä talo täynnä naurua ja riemua, ihanaa arkista elämää, iloineen ja suruineen.

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

pakkaspäiviä ja sairastelua

Sitäpä täällä meillä on ollut lähipäivät.
yksveetä käytettiin jo sairaalassakin näytillä kun ei ota parantuakseen eikä syö mitään muuta kuin tissimaitoa. Eipä sieltä tutkittaessa löytynyt kuin lievää korvatulehdusta, jota nyt ainakin koitetaan hoitaa vain särkylääkkeillä, sekä kolme pientä hampaantynkää, jotka yhtäaikaa koittavat puskea pikkuisen suukkuun. Sitten niitä on kahdeksan. Eipä tuo siis ihme ettei ruoka maita. Kuivumista ei ollut tullut, kiitokset tissimaidolle siitä. Mutta kyllä mä vaan toivoisin tytön alkavan pian syömään.

Ihana aurinko antanut toiveita kevään lähestymisestä monena päivänä. Pakkasta ollut paljon, mutta ei se täällä sairastuvassa tunnu 😉
Tänä päivänä koitettu varovaisesti jo päästä normaaliin arkeen. Jos nyt edes vähän pyykinpesua ja muuta.
Eilen yksi tyttösistä leipoi sämpylää. Vaan puolen litran taikinasta ei ollut riittävästi meidän sakille edes yhdeksi illaksi. Tein tänään sitten patonkia. Meidän perheessä itse tehty leipä on kaikkien suurta herkkua.
Tälläkertaa litran taikina kohoamaan.

Täytteeksi voita, valkosipulijauhetta sekä pitsamaustetta.
Mun olisi niin kovasti tehnyt mieli homejuustopatonkia, mutta eipä meillä tietenkään homejuustoa löytynyt kaapista. Näin jälkiviisaana, vaihtaisin tuon valkosipulijauheen valkosipulirouheeksi, kun ei tuo jauhe tuo riittävän hyvin valkosipulin makua esiin.
Ja sitten herkutellaan 😋 käytin näissä muuten taikinan ohjeena ihan vaan sämpylätaikinan ohjetta.

torstai 2. helmikuuta 2017

paita kuin karkki

Meidän neljävee tykkää lähestulkoon vain ja ainoastaan mekoista, mieluiten pitkistä sellaisista.
Minä taas tahtoisin ommella välillä tyttöselle muutakin kuin mekkoa.
Selailtiin yhdessä ottobre lehtiä ja koitin niistä esitellä nättejä paitoja.
Tämä sitten tytölle kelpasi koska on ainakin melkein mekko.
Tätä mallia tehty monet jo aiemmin, mutta jäänyt pieneksi eivätkä monesti päälle edes ehtineet kun olivat tytön mukaan liian lyhyitä.
 Kangaskin oli jo päätetty kun tyttö oli tilannut äitiltä jo aiemmin mekkoa tästä kankaasta (jonka tyttö muuten itse ostatti, mun silmää tämä kangas ei aluksi miellyttänyt yhtään)

Mitä enemmän mä tuota ruusukuviota katson, sitä vähemmän se näyttää ruusulta. Mulle tulee mieleen fazerin tutti frutti karkkipussista se puna-valkea karkki.
laitan tähän linkin karkkiblogiin (jossa ei pitäis vierailla, kun iskee hirveä karkinhimo)


http://karkkiblogi.blogspot.fi/2012/06/fazer-tutti-frutti-holiday-mix.html



Kuvassa siis ylhäällä vasemmalla. Ja tässä se karkki-, eikun ruusupaita, mekko tai mikälie...
Tämä tyllerö on niin hoikan mallinen että pitäisi aina muistaa kaventaa kaavaa...Mutta ihan kelpasi tytölle ja äitikin tykkää katsella, alkaa vaan karkkihammasta kolottaa...

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

apu kipeille hartioille

Kyllä vei kauan että pääsin kauratyynyissä suunnitteluasteelta ompeluvaiheeseen.
Ihailin näitä blogeissa ja mietin millaisia aion itse alkaa ompelemaan. Kankaatkin oli valmiina mietittynä. Ainoa mikä puuttui oli ne kauranjyvät. Enkä minä niitä muistanut koskaan ostaa.
Ihana anoppini sitten höpötteli joskus appiukon hankkimista jyvistä, joita lintuja varten oli muutaman säkin ostanut, kun eivät kuulemma oikein kelvanneet tirpoille. Minähän toki hihkuin heti että kävisköhän ne nuihin kauratyynyihin.
Lopulta siinäkin vierähti pari viikkoa että säkki siirtyi tuosta naapurista tänne kotiin, kun se vähän niin kuin unohtui.
 Nyt niitä on kuitenkin muutama valmistunut ja voi että mä ainakin nautin lämpimästä kauratyynystä kipeillä, väsyneillä hartioilla. Miksei ne ole ihan ok kylmähoitonakin, en ole kokeillut.
Näitä olis varmaan kiva jaella lahjaksikin, synttäreillä, jouluna, tupaantuliaislahjana...
Minä päädyin tekemään ihan vain tuollaisia pötkylöitä, joissa on irrotettava, pestävä päällinen. Ja miksiköhän päädyin tähän malliin...no, se oli tietysti nopea ja helppo 😊
Tämä pötkylä on meidän neljä vuotiaan ihan oma. Halusi valita itse kankaan. Hiukan ihmettelen kyllä valintaa, koska tyttö ei niin hirveästi tykkää hello kitty jutuista.

tiistai 31. tammikuuta 2017

mekkoja mekkoja

Ai että on rentouttavaa ommella ja unohtaa kaikki muu mitä oikeasti pitäisi tehdä. (harmi, että ne kaikki muu silti on edessä jossain vaiheessa...) Mä oon taitava välttelemään kaikenlaista hommaa mistä en nauti. Niihin voi lukea lähes kaiken kotityön. Se on hieman ristiriidassa sen asian kanssa, että mä tykkään kovasti olla kotona. En kuitenkaan ymmärrä miten jotkut on niin tehokkaita että koti on aina, tai lähes aina, järjestyksessä, tiskiä ei loju pöydillä, pyykkivuori ei hyökkää pesuhuoneesta päälle kun oven aukaisee. Minä en ole tehokas... Paitsi niissä mukavissa asioissa, kuten lasten kanssa touhuilussa, ompelussa, askartelussakin joskus (miehen mielestä jäkättämisessä) ja ennenkaikkea kotitöiden välttelyssä 😉


Kaava taitaa näihin olla jostain ottobre lehdestä, tai ainakin pohja kaavalle...tiedä sitten mitä muutoksia on matkanvarrella kokenut.
Mulla on haaveena opetella aivan itse kaavoittamaan. Tai olen mä jotain housua ja paitaa kaavoittanutkin itse mutta kuitenkin niin että mulla on ollut joku samankokoinen kaava vierellä mitä verrata ettei mene ihan metsään. Toivon että näistä hankinnoista on jotain apua siinä opettelussa.

tyynynpäällisiä tilauksesta

Sisko kysäisi, josko voisin ommella niille tytön huoneeseen pari tyynynpäällistä.
No, mullahan ei ollut sopivaa kangasta, tai puuvillakankaita löytyy kyllä jos jonkinlaista, mutta mulla ja mun siskolla on melkoisen erilainen maku kuosien suhteen.
Onneksi oli muutoinkin kauppareissu ostoshelvettiin (eli kyläkauppa veljekset keskinen) tiedossa.
Siellä kangasosastolla räpsin puhelimella kuvia, joista sisko sitten valitsi mieluisimman kankaan.
(myönnettäköön nyt, että vaikka meillä on makueroja, niin tästä tykkäsin itsekin)
Tämä oli melko vahvaa, farkun tyylistä sisustuskangasta, eikä onneksi ollut kallistakaan, tyynynpäällisille tuli hintaa 10,90. (siinä ei siis ole lisättynä työtunteja eikä muitakaan kuluja, siskolle kun menee).



Koristetyynyn päällisissä kai aika usein on vetoketju tai nappikiinnitys. Laiskana ompelijana en jaksa käyttää kumpaakaan. Vetoketjun ompelu on mulle niin vastenmielistä hommaa, että välttelen viimeiseen asti. Ompelen nämäkin siis samaan tyyliin kuin tavalliset tyynyliinat, eli liinan sisään jää pieni taite joka piilottaa tyynyn eikä tyyny tursua ulos. Nämä kyllä odottaa vielä tarkastusta ja tuomiota että vaativatko kuitenkin jotain nappi/nepparikiinnitystä, sillä kangas oli himpun liian kapeaa, tai oikeammin, tyynyt himpun liian isoja tarkoitukseensa. ne kun ei ole sisustustyynyjä joihin pyydettiin päälliset tekemään vaan ihan normikokoisia tyynyjä. Näissä jäi sitten vähän lyhkäiseksi se tasku kun yleensä jätän mahdollisimman pitkäksi jottei tyyny vilku aukosta. Mun mielestä nää on ihan kivat näin. Toivottavasti kelpaa.