lauantai 15. huhtikuuta 2017

paljon mahtuu viikkoon

Meillä on ollut erittäin hieno viikko.
(sen lisäksi, että lapsilla on ollut lyhyempi kouluviikko, mikä tarkoittaa myös äipälle yhtä myöhäisempää herätystä)
Muutama asia mistä erityisesti iloitsen tällä viikolla on

1. Meidän nuorimmainen otti viimein ensimmäiset askeleensa ilman tukea. Ikää neitokaisella on 1v.ja 2,5kk päälle. Eli melkoisen kauan siihen meni. Hän varmaan kuunteli neuvolan tätiä, joka sanoi että jollei 1v.3kk vielä kävellä niin pitäisi kyllä ainakin sitten aloittaa fysioterapia. Tyttö ei nimittäin tykkää niistä käynneistä sitten tippaakaan, kokeiltu on.
Vieläkään meillä ei viihdytä makuulteen lattialla, ei konttausasennossa, eikä nousta itse ylös. Mutta kukin tyylillään, onko sillä järjestyksellä niin kamalan väliä.
On meillä ensi viikolla jokatapauksessa lääkärineuvola tämän kehityksen hitauden takia.

2.Meillä alkoi tuossa vajaa vuoden iässä ilmaantua ihottumaa myös nuorimmaiselle, samankaltaista kuin isosiskollaan. Pistin alkuun talven pakkasten piikkiin. Pikkuhiljaa ihottumat paheni ja tän viikon alussa päätin, että jotain mun pitää yrittää, kun ei rasvaamiset tuo apua ja tytön iho meinaa aivan tulehtua, ihottumaläiskää kauttaaltaan. Aloin antamaan zyrtec tippoja mutta ei niistäkään ole ollut apua
Ajattelin että voisi johtua siitepölystä, tai tätä aavisteli jo neuvolassa. Mutta sitten mulla alkoi raksuttaa, entäpä maito. Nythän on ruokajuomanakin saanut maitoa, välipaloilla jogurtteja, puurossakin maitoa.
Nyt on puolisen viikkoa oltu täysin maidottomalla ruokavaliolla (toki rintamaitoa saa vielä) ja kappas vain, iho alkaa paranemaan. siellä-täällä vielä länttejä,mutta osa on niin haalistunut että tuskin huomaa niitä.
En tietenkään iloitse siitä, jos tytöllä on maitoallergia, vain siitä, että saan ehkä syyn näinkin vähällä vaivalla esiin ja oireet kuriin kun jätetään maito ja maitotuotteet pois.
Luultavasti meillä toisiksi nuorimmalla on myös ollut maitoallergia, tai ainakin verikoe antoi positiivisen tuloksen,mutta kuulemma enää niin lievä että ei tarvitse välttää. uskon siis että myös nuorimmainen joskus pystyy maitoa käyttämään, kun elimistö vielä kehittyy.

3. Meillä oli toisiksi vanhimman sossupalaveri, jossa nyt vihdoin käytiin läpi yhteenvetona kaikkien haastattelut, minun, tytön sekä tytön isän.
Oli melkein kun olis saanu lääkäriltä terveen paperit :D Lastensuojeluasiakkuudelle ei ole tarvetta!!! Jeeeeee!!
Tosin ehdottivat, että perhetyöntekijä kävisi meillä kerran viikkoon. Mutta siitä nyt aion vielä keskustella. Olisi aika hienoa kuitenkin jatkaa ihan tavallista arkea, kun kaikki tuntuis olevan ihan mallillaan. Ei ole ollut viiltelyä, varastelua, tai muutakaan mistä olisin kamalan huolissaan. Toki pieniä tupakoinnista kärähtämisiä ja sellasta tavallista teinieloa meillä on edelleen, mutta niinhän sitä kuuluu ollakin.

Hyvää pääsiäistä!!!!!

https://www.instagram.com/p/BS5c0V8l8Es/?taken-by=mammankotielamaa

lauantai 1. huhtikuuta 2017

neuvolakuulumisia

Maanantaina oli nuorimmaisen neuvola. Ylimääräinen käynti koskien tyttösen kasvua, tai pikemminkin sitä, kun ei kasva, sekä sitä että tyttö ei juurikaan liiku itse. Kasvua oli tullut, vähän, mutta kuitenkin edes se vähän. Ihottumia pohdittiin myös, mahtaako tämäkin neiti isosiskon tavoin olla koivun siitepölylle allerginen. Siitepölyjen aika kun on jo alkanut. Molemmilla pienemmillä nyt iho kutisee kovin ja ovat räkäisiä.
Sovittiin neuvolan tädin kanssa että hän juttelee tytöstä lääkärin kanssa ja lääkäri päättää sitten mitä teemme.
Torstaina sain neuvolasta soiton. Lääkäri tahtoo tavata tytön.
Mikä on ihan hyvä asia, haluan kovasti saada tietää aloitammeko nuorintakin lääkitsemään ja tottakai sitten saamme reseptillä rasvat hiukan edullisemmin apteekista, niitähän nyt kuluu hurjan paljon.
Mutta lääkäri haluaa nähdä tytön, koska vähän laahaa tuo kehitys ja kasvu perässä ikäisiään.
Minähän kyllä olen sen huomion myös tehnyt, jo ajat sitten. Neuvolassa on kysytty olenko huolisaan. No, en ole ollut huolissaan, mutta nyt olen.
Minulle tämä nuorinkin on niin rakas ja ihana tyttö, että vaikka hän ei kehittyisi samaa tahtia muiden ikäistensä kanssa, hän kelpaa meille kyllä ja rakastamme häntä yhtä paljon kuin muitakin lapsiamme.
Se, mistä huolestuin puhelun jälkeen, on se,että jos nyt aletaan tyttöä syynäämään tarkemmin, tutkimaan. Jos löytyykin joku "vika" ja tyttö saa jonkun diagnoosin kasvun ja kehityksen hitauteensa, pelkään että se on lähes sama kuin tytön kaulaan ripustettaisiin kyltti jossa lukee vammainen. Osaako muut ihmiset nähdä meidän ihanan aurinkoisen tyttösen, sellaisena kuin hän on, vai katsooko kaikki vain hänen "puutteitaan", jos sellaisia nyt ylipäätään on, vai onko tyttö vain omanlaisensa persoona ja tekee kaiken ihan omaan tahtiinsa. Älyssä en ole huomannut mitään hitautta, tyttö ymmärtää puhetta ihan hyvin ja on sormistaan näppärä. Liikkuminenkin on edistynyt kyllä, hitaasti mutta varmasti. Pepullaan menee hurjaakin vauhtia. Kävely ei ihan itsenäisesti onnistu, mutta ottaa kyllä muutaman askeleen ilman tukea ja tuettuna kävelee.Keskivartalon lihakset kaipaisi vahvistamista, eikä se nyt suunnaton ihme ole kun ei tyttö ole koskaan viihtynyt makuullaan muutoin kuin nukkuessa, eikä siis ole oppinut pyöriskelemään tai nousemaan itse istumaan vaikka istuu kyllä hyvin.

Toivon vain, että annetaan lapsen olla se mitä on ja kehittyä ihan omaa vauhtiaan, oppii kun on siihen valmis ja jos ei opi, niin ei se haittaa, rakas on kuitenkin.

maanantai 27. maaliskuuta 2017

.

Ja taas lähtee uusi viikko käyntiin. Ei voi käsittää miten tää aika vaan juoksee ja minä koitan juosta perässä enkä vaan koskaan saa sitä kiinni.

Menneellä viikolla meillä kävi sossuntätit haastattelemassa. Mä jännitin hurjasti tuota tapaamista etukäteen. No, aika turhaan.
Jälkeenpäin tuli monia asioita mieleen, mitä olis voinut vastata toisinkin. Kuten kysymykseen mikä minun mielestä on pahin asia mitä tytön elämässä on tapahtunut. Mietin pitkään mitähän se voisi olla, enkä oikein keksinyt mitään isoa asiaa. Jälkeenpäin ajateltuna olisin voinut sanoa että minun ja isänsä avioero. Ehkä tuo ero on kuitenkin niin käsitelty jo monet kerrat, etten osannut edes ajatella että olisi ollut pahin kokemus. Olihan se varmasti, ainakin silloin, kun erottiin ja jonkin aikaa siitä eteenpäin. Juttelin tytön kanssa tuosta, mitä mieltä hän on ja itsekin sanoi että ei koe sen olevan pahin kokemus.

 Tyttöä haastateltiin myös. Niinkuin etukäteen arvelin, ei häntä kiinnostanut vastailla. Vastaus oli melkein kysymykseen kuin kysymykseen "en tiiä". toivon ettei näistä vastauksista vedetä sen isompia johtopäätösiä kun kuitenkin kysyttiin hirveän vakaviakin asioita.
Vielä on jäljellä isän haastattelu ja sitten tapaamme kaikki yhdessä.

Kotona on ollut mun mielestä niin "helppoa" nyt, että jotenkin koen tän kaiken hieman turhauttavana. Vaikka eihän tämä turhaa oo. Silti toivon että saadaan jatkossa jatkaa ihan tavallista arkea. Tyttö jatkaa kuitenkin psykologilla käymistä ja on siellä ilmeisesti alkanut jo jotain puhumaankin ja se on hieno juttu. Puhuminen vieraalle kun ei varmaan ole kellekkään ihan helppo juttu kun pitäisi kertoa omista tunteista.

Toinen mikä tuntuu turhauttavalta, on ylimääräiset neuvolakäynnit. Tänään yksi niistä. Ylimääräisellä tarkoitan sitä, että nuorimman kasvua seurataan kun ei oikein pituutta tule riittämiin, sekä kehitystä muutoinkin, kun liikkumaan lähteminen ei oikein edisty, tai edistyy hyyyyyvin hitaasti.
 Kai niitä vain kuuluu seurata jos ei mene tiettyjen laskelmien ja ikätason mukaisesti. Silti äitinä hieman ärsyynnyn tästä. Tahtoisin, että lapset saa kasvaa ja kehittyä omaan tahtiin. Liikkelle lähtö ei ole paljoa tyttöä kiinnostanut, koska on hyvin läheisyydenkipeä ja viihtyy paljon sylissä. Vasta hieman alle vuoden iässä olen saanut jäämään lattialle, eikä silloinkaan makuuasentoon vaan istualleen leikkimään ja niin että minä en poistu näköpiiristä. Kyllä meillä kävellään tuettuna ja ilman tukea pysytään pystyssä, mutta tyttö luottaa täysin siihen että minä kyllä otan kiinni. Lähtee siis aivan liian kovalla vaudilla eteenpäin eikä alastulo ole yhtään hallittu.
Myöskään sanoja ei juurikaan tule. Joka suhteessa siis kehitys hitaanlaista, mutta minä en viitsi huolestua. Tyttö kuitenkin on ihan fiksu, ymmärtää puhetta ja on iloinen. Ja perusterve.

Terveys on asia mistä jaksan olla kiitollinen, joka päivä.
Olen surullisena seurannut kouluaikaisen ystävän elämää facebookin sekä hänen bloginsa kautta. Hän joutuu elämään äidin pahinta painajaista. Syöpä. Lapsella. Parantumaton.
Minä en halua edes ajatella sellaista. Tulee aivan kamala ahdistus ja tuntuu ettei saa henkeä. Miten väärin tuollainen on, miten sellaisesta koskaan voi selvitä. Miten pystyy elämään tietäen että rakas lapsi on pian poissa, lopullisesti. Ei sellaista saisi kukaan joutua kokemaan. Ja silti se on täyttä totta.
 Ehkä se on itsesuojeluvaisto, joka pyrkii kieltämään edes ajattelemasta, että se voi kohdata kenet vain. Ei sekään kai ole hyvästä, että eläisi odottaen ja peläten. Koska ei meistä kukaan osaa nähdä tulevaa. Täytyy siis vain olla onnellinen, jokaisesta aamusta joihin herää, terveenä. Niin, että kaikki perheessä voivat hyvin.

 Olen kuullut onneksi myös iloisia uutisia. Uutta elämää, odotusta. Ja kun odottava äiti on sellainen, jolle raskaaksi tulo ei ole ollut helppoa ja raskaudet ovat menneet kesken, erityisesti sellaisista on iloinen täydellä sydämellä.

elämää, iloineen ja suruineen.

tiistai 21. maaliskuuta 2017

keskustelua pään sisällä

Hih, onpa mulla taas otsikko tekstille 😜
Mutta sitäpä minä tässä teen, keskustelen itseni kanssa kun isommat lapset opiskelevat innokkaasti koulunpenkillä ja pienin nukkua tuhistelee rattaissa ja yksi läksi mummoa viihdyttämään. (pirskatti, se asuu melkein siellä...)

Mä väittelen itseni kanssa huomisesta.
Huominen on jännä päivä. Mulle tuntuu kaikki päivät, jolloin tapahtuu jotain tavallisesta poikkeavaa, olevan jänniä. Ehkä tää pitkä jakso kotona oloa pienten kanssa saa taas aikaan jonkinlaista erakoitumista.
Huomenna siis tapaamme jälleen tämän lastensuojeluilmoituksen merkeissä. Tällä kertaa on siis minun ja tytön haastattelun vuoro.
Nyt mä täällä väittelen itseni kanssa että haittaako, että meillä näyttää tällä hetkellä (äläpä huijaa, lähes aina siis) todella sekaiselta kotona. Moitin itseäni jo tuosta ajattelusta, miksi mun pitäisi miettiä mitä toiset miettii meidän kodista. Jos me viihdytään täällä, vaikka mikään ei ikinä löydä paikkaansa ja lehtipinot valtaavat pöydät, lattiat on kuorrutettu leluilla, puhtaat pyykit lojuvat luvattoman kauan koreissa odottaen viikkaajaa ja lapset kiljuu vuoronperään jonkun vaatekappaleen perään joka sitten pyykkikorin pohjalta löytyy. Puhumattakaan sitten äitin ja isin harrastevälineistä, ehkä parempi ettei niistä sen enempää, koska varsinkin äitin ompeluharrastus pursuaa himpan ompeluhuoneen ulkopuolellekin. Kun ei vaan huvita. Jos joskus on hetki aikaa istahtaa ja hengähtää niin sen hetken mieluiten käyttää just siihen hengähtämiseen, eikä säntäile hoitamaan kaikkia tekemättömiä töitä. Niin valitettavaa kun se onkin, työt ei lopu tekemällä. Siinä varmaan päällimmäinen syy mun laiskuuteen. Ja kyllähän mä teen kotitöitä, sen verran kun koen pakolliseksi viihtyvyyden kannalta. Ja mitä enemmän lapsia, sitä enemmän katson sormien läpi ja menen sieltä mistä aita on matalin. Eikö se ole pääasia että antaa lapsille huolenpitoa ja rakkautta. Se, että joka päivä saa ruuat syödäkseen, on koti, jossa välitetään, on puhdasta vaatetta (vaikka niitä joutuu ruttuisina etsimään korista itse), eikö se riitä että perusasiat on kunnossa.
 No, siten tulee esiin jäkättäjä minä, eihän tänne nyt ketään kehtaa sisälle päästää. Mitä nekin aattelee, eikö täällä koskaan siivota, millainen äiti tuokin on. Hetken koitan raivata hiki päässä leluja paikoilleen ja järjestelen pöydiltä kaatuilevia lehtipinoja ja murheellisena pähkäilen millä mä piilotan äkkiä kaiken pois näkyviltä.
Onneks taas melko pian väsähdän ja kysyn itseltäni uudestaan että miksi?? Miksi toisten mielipiteillä on niin väliä. Oma perhe, omat rakkaat, niillä on.
Ja nythän selvitetään juuri sitä, miten meillä menee, miten tytöllä menee. Ja onneksemme voin iloisena todeta, että meillä menee aikast hyvin.
 Mutta joskus mä haluaisin päästä niin syvälle tuonne ajatusteni uumeniin että ymmärtäisin itseäni, mistä kumpuaa tuo omituinen ajatus että pitää aina miettiä mitä muut ajattelee minusta, meistä, kaikesta.

Jos menisin vaikka levittämään lisää ompelujuttuja ympäri taloa. Ompeluksiakin on valmistunut tasaiseen tahtiin, mistä vaan löytyisi intoa kuvata niitä tänne. Instagram on mulle nyt uusin tuttavuus (joo,olen vähän nihkee ollut lähtemään tällaisiin) ja sinnehän on niin näppärä kännykällä napsaista kuvaa ompeluista että tämä blogi tahtoo jäädä väkisinkin toissijaiseksi. Joku päivä ehkä repäisen ja laitan tännekin kuvia :)

perjantai 3. maaliskuuta 2017

mietteitä, mietteitä

Joskus kun oikeasti olisi aikaa kirjottaa, sillon, juuri sillä hetkellä, kun joku ajatuksen tynkä seikkailee pään sisällä, niin ihan oikeasti mullakin voisi olla ihan fiksuja ajatuksia. Mutta yleensä ne ajatukset tulee yöaikaan, kun pitäisi nukkua mutta joku pieni ihminen on päättänyt omia äitin unileluksi ja pitää tiukasti, välillä jopa hampaillaan tisusta kiinni, muutoin äiti saattaisi jopa kääntää kylkeä. Ja aamulla kun kello soi herättelemään koululaisia kouluun, tai kun pienemmät prinsessat iloisina herää, on ajatukset karanneet jo jonnekin kauas tai niitä on niin paljon että siitä sekamelskasta ei ota enää selkoa.

Väsymys, totaalinen väsymys. Enkä oikein varmuudella osaa sanoa onko se syy, vai seuraus siihen että mä olen sairastanut nyt urakalla. Voimat ei tahdo oikein palautua. Olin keuhkokuumeessa. Vahvasti uskoin että kyllä sillä kuurilla paranen hetkessä minkä määräsivät vielä suonensisäisen antibioottihoidon päälle. Pitäisi kai osata nöyränä odottaa että ehtii parantua eikä odottaa supervoimia heti kuurin jälkeen. Olen taas jossain flunssassa.pah, pah ja vielä kerran pah!!

Äitin sairastaminen meidän perheessä on ihan nounou. Nuorimmainen ei hyväksy ketään muuta hoitajakseen. Enkä voi sanoa että isommat lapset olisivat innokkaana rynnänneet auttamaan kodin hoitamisessa tai pienempien hoidossa tai että olisivat huolehtineet edes omista syömisistään. Mies taas ei ollut sitäkään vähää avuksi. Onnea on mummot jotka kyllä auttelivat arjessa.

Sitten, tämän kaiken sairastelun ja univelkaantumisen murjomana, on mun äitinä jaksettava pitää kaikista viidestä rakkaasta lapsosestani huolta niin fyysisestä kuin psyykkisestä puolesta.
Kun kolme lapsista on enemmän tai vähemmän murrosiän myrskyissä seilaavia niin välillä tahtoo olla se psyykkinen puoli koetuksella, niin lapsilla kuin äidilläkin. Mutta tässä me ollaan, elossa ja terveinä, ainakin melkein.

Erityisen paljon huomiota on vienyt 13 vuotiaamme, josta siis oli tehty lastensuojeluilmoitus.
Melkoiseen pyöritykseen joutuu kuulkaa perheet tällaisissa tilanteissa. Eikä siinä riittämiin että se aiheuttaa paljon huolta perheessä, se tuntuu lisäksi kuuluvan vähintään puolelle kylää. Ja tottakai sitä kun kaffipöydässä päivitellään niin syitä yritetään keksiä vanhemmista, tai vähintään lähipiiristä ja lapsi leimataan samantien ongelmanuoreksi ja hulluksi ja diagnosoidaan hälle ties mitä sairauksia. Yritäppä siinä kasvaa aikuiseksi ja oppia elämästä. Ja lapsi väsyy ja lapsen kuva itsestään vääristyy.
Toista se oli sillon kun itse olin nuori. Hölmöiltiin sitä silloinkin, vaan eipä siinä, jos ei vanhemmat saanut tietää, ja harvoin sai. Niin sitä aikuisiksi tultiin ja virheistä opittiin, ihan itse omatoimisesti, ilman että joka niksahduksesta oltiin psykologilla tai apteekin luukulla hakemassa lääkkeitä ahdistukseen, masennukseen ja mihin milloinkin. Jos nuortenillassa nyt satuin nukkumaan humalassa, ei siitä kotiin soitettu tai tehty lastensuojeluilmoitusta vaan käskettiin lompsia pois. Juominen ei vielä meillä ole tytöllä ollut ajankohtainen mutta en yhtään epäile etteikö sitäkin tule kokeilemaan ja uskon että useaan otteeseen vieläpä. Eikä meillä tietenkään sellaista hyväksytä mutta ei se suuresti yllättäisikään, Enemmistö nuorista sitä tekee, niin nykyisin kuin silloin kun itse olin nuori. osa enemmän, osa vähemmän. Moni ihmettelee että mikä sitä nykynuorisoa vaivaa kun yhdellä jos toisella on jotain ongelmaa, mun mielestä ongelmia on ihan samaan malliin kuin ennenkin. Ongelmista on tullut muoti-ilmiö ja ongelmilla nuori saa osittain tarpeettoman paljon huomiota juuri sillä ei toivotulla käyttäytymisellä. Pitäisi vetää raja johonkin, mikä on aitoa välittämistä ja mikä liiallista holhoamista.
Minä välitän lapsistani, mutta haluan että oppivat käyttämään omaa päätään ja selviävät elämästä, niin ylä- kuin alamäistäkin. Apu on joskus tarpeen ja tervetullutta ja joskus tarvitaan lääkitystä ja jollain on joskus isoja ongelmia mutta kun ei tehtäis KOKO nuorisosta mieleltään sairaita.

Tänään kolahti postilootaan lapsen maailma lehti. enhän mä sitä ehtinyt kuin selaamaan mutta tutkittua tietoa sivulla oli lastensuojelun kiireet jatkuvat juttu, joka pisti silmään."alati kasvavat asiakasmäärät, lainsäädännön ja tilastoinnin muutoksilla voi olla osuutensa asiaan".ne kaksi jäi koko tekstistä mieleen minulla.
on perheitä, joissa apua todella tarvitaan mutta eivät osaa tai halua apua hakea ja perheitä, jotka osaavat hakea apua kun sitä tarvitaan.kun nämä saataisiin erotettua toisistaan, vähenisi kiireet lastensuojelulla ja oikeassa hädässä olevat ehtisivät ajoissa saada apua.
Ja kyllä meilläkin tyttö jatkaa psykologin tapaamisia niinkuin kävi jo ennen lastensuojeluilmoitusta. Koska haluan että tytöllä on mahdollisuus luottamuksellisesti jutella asioistaan myös ulkopuolisen aikuisen kanssa ja voi ehkä saada sieltä tukea itseluottamuksen kasvattamiseen ja asioiden käsittelyyn. Vaikka toki parhaani yritän tehdä jatkossakin kasvattaessani lapsiani ja antaessani heidän kasvaa ja oppia, maalaisjärjellä :)
Vaikka tekstistä sai melko ankean kuvan meidän perheestä, on meillä yleensä talo täynnä naurua ja riemua, ihanaa arkista elämää, iloineen ja suruineen.

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

pakkaspäiviä ja sairastelua

Sitäpä täällä meillä on ollut lähipäivät.
yksveetä käytettiin jo sairaalassakin näytillä kun ei ota parantuakseen eikä syö mitään muuta kuin tissimaitoa. Eipä sieltä tutkittaessa löytynyt kuin lievää korvatulehdusta, jota nyt ainakin koitetaan hoitaa vain särkylääkkeillä, sekä kolme pientä hampaantynkää, jotka yhtäaikaa koittavat puskea pikkuisen suukkuun. Sitten niitä on kahdeksan. Eipä tuo siis ihme ettei ruoka maita. Kuivumista ei ollut tullut, kiitokset tissimaidolle siitä. Mutta kyllä mä vaan toivoisin tytön alkavan pian syömään.

Ihana aurinko antanut toiveita kevään lähestymisestä monena päivänä. Pakkasta ollut paljon, mutta ei se täällä sairastuvassa tunnu 😉
Tänä päivänä koitettu varovaisesti jo päästä normaaliin arkeen. Jos nyt edes vähän pyykinpesua ja muuta.
Eilen yksi tyttösistä leipoi sämpylää. Vaan puolen litran taikinasta ei ollut riittävästi meidän sakille edes yhdeksi illaksi. Tein tänään sitten patonkia. Meidän perheessä itse tehty leipä on kaikkien suurta herkkua.
Tälläkertaa litran taikina kohoamaan.

Täytteeksi voita, valkosipulijauhetta sekä pitsamaustetta.
Mun olisi niin kovasti tehnyt mieli homejuustopatonkia, mutta eipä meillä tietenkään homejuustoa löytynyt kaapista. Näin jälkiviisaana, vaihtaisin tuon valkosipulijauheen valkosipulirouheeksi, kun ei tuo jauhe tuo riittävän hyvin valkosipulin makua esiin.
Ja sitten herkutellaan 😋 käytin näissä muuten taikinan ohjeena ihan vaan sämpylätaikinan ohjetta.

torstai 2. helmikuuta 2017

paita kuin karkki

Meidän neljävee tykkää lähestulkoon vain ja ainoastaan mekoista, mieluiten pitkistä sellaisista.
Minä taas tahtoisin ommella välillä tyttöselle muutakin kuin mekkoa.
Selailtiin yhdessä ottobre lehtiä ja koitin niistä esitellä nättejä paitoja.
Tämä sitten tytölle kelpasi koska on ainakin melkein mekko.
Tätä mallia tehty monet jo aiemmin, mutta jäänyt pieneksi eivätkä monesti päälle edes ehtineet kun olivat tytön mukaan liian lyhyitä.
 Kangaskin oli jo päätetty kun tyttö oli tilannut äitiltä jo aiemmin mekkoa tästä kankaasta (jonka tyttö muuten itse ostatti, mun silmää tämä kangas ei aluksi miellyttänyt yhtään)

Mitä enemmän mä tuota ruusukuviota katson, sitä vähemmän se näyttää ruusulta. Mulle tulee mieleen fazerin tutti frutti karkkipussista se puna-valkea karkki.
laitan tähän linkin karkkiblogiin (jossa ei pitäis vierailla, kun iskee hirveä karkinhimo)


http://karkkiblogi.blogspot.fi/2012/06/fazer-tutti-frutti-holiday-mix.html



Kuvassa siis ylhäällä vasemmalla. Ja tässä se karkki-, eikun ruusupaita, mekko tai mikälie...
Tämä tyllerö on niin hoikan mallinen että pitäisi aina muistaa kaventaa kaavaa...Mutta ihan kelpasi tytölle ja äitikin tykkää katsella, alkaa vaan karkkihammasta kolottaa...